Nyt minusta tuntuu siltä, että olemme koko porukalla pudonneet pimeisiin säkkeihin, joiden raoista näemme vain hahmoja aamu yhdeksän ja ilta seitsemän välillä. Mutta emme kauan. Jouluna samat säkit ovat kohmettuneet vartalot vastakkain laulamassa kuun pimeällä puolella. Kunnes kurottaudumme talvipäivänseisauksen tuolle puolen.
Juuri tästä syystä tietyt järjestelyt kotona kannattaa tehdä nyt. Puolisoni on tässä taitava. Tunnelmavaloja sopiviin kohteisiin ja osaan suunnistaa tarvittaessa yölläkin. Enkä ole ainakaan vielä löytänyt itseäni takan edestä kiiltävältä pelliltä peilaamasta litistynyttä nenääni.
Aamupalalla olemme päättäneet ottaa kirkasvalohoitoa sen ajan, kun hiljennymme yhdessä, luemme ja nautimme aamiaista joskus hitaillen, toisinaan ripeämmin. Mutta kiitollisuudella. Arki haastaa meidät kaikki suorituksiin, joissa koemme usein pienuutta ja riittämättömyyttä. Olemmeko turtuneet valoon? Kyllä. Watit ovat vaihtuneet Lumen-arvoiksi ja led-valojen teho peittoaa edeltäjänsä ainakin energiadieetissään.
Meidän pimeyteemme annetun taivaallisen kirkasvalolampun teho ei ole mitattavissa ihmisen parametrein. Jumalan lampun polttimo ei ylikuumene. Raamatussa asia avataan näin: Jeesus sanoi:
”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje
pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh.8:12)
Jos seuraa, ei kulje pimeässä ja omistaa valon. Omistanko valon, joka muuttuu ihmisessä elämäksi, joka joko valaisee tai ainakin valelee ympäristöönsä jotain eriskummallista? Ilon, tyytyväisyyden tai keskeneräisyyden tuoksua, joka kiinnostaa ja harvoin allergisoi. Matteuksen evankeliumin 5. luku kiteyttää teemaa:
Te olette maailman valkeus. Ei voi ylhäällä vuorella oleva kaupunki olla kätkössä eikä lamppua sytytetä ja panna vakan alle, vaan lampunjalkaan, ja niin se loistaa kaikille huoneessa oleville. Niin loistakoon teidän valonne ihmisten edessä, että he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät teidän Isäänne, joka on taivaissa. (Matt.5:15-16)
Siunattua elämää aidon Kirkasvalolampun alla. Johdatetulla tiellä, joka valkenee aina.
Hannele Heiskanen-Nyström