Ruokapöytä

Vapaakirkon jumalanpalvelus 14.6.2020
Linkki vie jaettuun OneDrive-kansioon

Puhe Hannele Heiskanen-Nyström

 

Vapaakirkon jumalanpalvelus 7.6.2020
FM Lotta Hällström

Viimeksi kun olin täällä puhumassa oli muistaakseni loppusyksy. Maailma näytti silloin ihan erilaiselta, nyt elämme keskellä kauneinta, vihreintä alkukesää. Maailma näytti silloin täysin erilaiselta myös sisäisin silmin katsottuna: keskuuteemme hiipineestä ja nurkan takana vaanineesta globaalista pandemiasta ei silloin vielä ollut kellään mitään tietoa.

Olin viime kerralla aikonut puhua aiheesta, josta puhun tänään, mutta muutin viime hetkessä mieleni. Puhuin silloin tyhmistä ja viisaista neitsyeistä ja siitä, kuinka minulla oli – ja itse asiassa on edelleen – vahva tunne siitä, että kristittyjä kehotetaan heräämään, hieromaan unihiekat silmistään ja valvomaan lamput sytytettyinä.

Koronapandemia pääsi yllättämään maailman, vaikka pandemian on tiedetty tulevan jo kauan aikaa, siitä on puhuttu ja sitä on odotettu. Ja silti kävi näin, maailma oli täysin valmistautumaton. Näenkö tässä jotain yhtymäkohtaa asiaan, josta juuri mainitsin?

Suomi, muiden maiden mukana, joutui kriisiin, jollaista ei olla nähty pitkään aikaan. Täällä meillä ollaan toistaiseksi selvitty melko vähällä, ainakin jos vertaa siihen, mitä muualla maailmassa on tapahtunut. Saamme varmasti kiittää syrjäistä sijaintiamme ja harvaa asutustamme. Esimerkiksi jossain maailman lentoliikenteen solmukohdassa tiheästi asutulla alueella tilanne olisi voinut olla ihan toinen.

Omassa henkilökohtaisessa elämässäni koronakevät ei muuttanut itse asiassa kovin paljon. Mietin pitkään, onko se hyvä vai huono asia, ja päädyin sitten ensimmäiseen vaihtoehtoon. Minulle tulee suojeltu, siunattu ja erittäin kiitollinen olo, kun saan elää arkea, jota ei näinkään suuri yhteiskunnallinen kriisi ole juurikaan heilauttanut. Sosiaalisia suhteita on toki joutunut karsimaan, mutta nykyajan tietotekniset sovellukset ovat mahdollistaneet yhteydenpidon ilman fyysistä kontaktiakin.

En tiedä miten te muut ajattelette, mutta itse ajattelen maailman historiaa suurena kertomuksena, jonka käsikirjoittaja on itse Jumala. Raamatussa kerrotaan yksityiskohtaisesti tarinan alku ja pääpiirteittäin juonen kulku. Lisäksi siellä väläytetään ennakkomainoksen omaisesti jotain myös tarinan lopusta. Näen mielessäni sellaiset ”coming soon” -mainokset, tiedättehän, sellaiset, joita näytetään elokuvateattereissa tulevien elokuvien ennakkomainonnassa?

Me jokainen elämme oman pienen mutta ainutlaatuisen elämämme jossain kohdassa tarinan alun ja lopun välissä ja meillä on meitä ympäröivässä suuressa tarinassa oma paikkamme. Me ihmiset olemme onneksi vain sivuosan esittäjiä, suuri kertomus käydään meidän ympärillämme ja meistä riippumatta. Me emme ole päähenkilöitä, sankareita, emmekä me pelasta maailmaa – ja jos tarkemmin ajatellaan, maailma on jo pelastettu. Tämän tiedon pitäisi helpottaa kaikkia sellaisia ihmisiä, jotka ahdistuvat ilmastomuutoksesta, koronasta, vakavasta sairaudesta tai ihan mistä tahansa uhkaavalta näyttävästä asiasta, joita ympärillämme on lukemattomia, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.

Meillä vähäpätöisillä pienillä ihmisillä on kuitenkin todella merkittävä rooli Kaikkivaltiaan Käsikirjoittajan Suuressa Kertomuksessa, vaikka olemmekin vain sivuosan esittäjiä. Meillä kaikilla pitäisikin olla tieto, että me olemme Jumalan silmissä kallisarvoisia ja siunattuja. Meillä jokaisella on tarkoitus.

Katsotaanpa vaikka Raamatun luomiskertomusta. Oletteko koskaan miettineet, mitä Jumala teki ihan ensimmäiseksi luotuaan ihmisen?

Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja sanoi heille: ”Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa ja ottakaa se valtaanne. Vallitkaa meren kaloja, taivaan lintuja ja kaikkea, mikä maan päällä elää ja liikkuu.” (1. Moos. 1:27-28)

Jumala loi – ja Jumala siunasi.

Ei liene sattumaa, että vanhimpia löydettyjä Raamatun tekstejä on nimenomaan Herran Siunaus. Tähän liittyy mielestäni eräs koskettavimpia ja puhuttelevampia arkeologisia löydöksiä, asia, jonka haluan teille tänään jakaa.

Jerusalemin Hinnomin laaksosta on löytynyt hautaluolia, jotka ovat peräisin kuninkaiden ajoilta 600-luvulta eKr. Tuon ajan hautaluolat muistuttivat tuon ajan koteja. Hautakätköihin laitettiin vainajan mukana kaikkea arvokasta. Sinne laitettiin ruukkuja, kuppeja, aseita, koruja – eli oikeastaan kaikkea, mitä ihminen elääkseen tarvitsee. Tämän vuoksi hautakätköt olivat suuri kiusaus haudanryöstäjille. He ovatkin kalunneet tyhjiksi lähes jokaikisen hautakätkön, jonka arkeologit ovat sittemmin kaivanneet esiin.

Hinnomin hautaluolasto on tässä poikkeus. Varhaisessa vaiheessa hautaluolaston kalliokatto oli romahtanut, niin että se oli peittänyt alleen aukon, joka johti hautakätköön. Näin tuo kätkö oli jäänyt piiloon yli 2000 vuodeksi. Kun se löytyi 1970-luvulla, siitä tuli yksi tärkeimmistä viime vuosisadan arkeologisista löydöistä Jerusalemissa. Hautasäilön kaikkein tärkeimpänä löytönä voidaan pitää kahta puhtaasta hopeasta tehtyä pientä kääröä. Molemmissa kääröissä luki Herran siunaus vanhalla paleoheprealla. Kyseessä on kaksi kaikkein vanhinta meille säilynyttä kopiota Raamatun jakeista. On koskettavaa ja puhuttelevaa, että vanhimmat Raamatun jakeet, jotka ovat ikinä löytyneet, ovat juuri Herran siunauksen sanat:

Herra siunatkoon sinua ja varjelkoon sinua, Herra kirkastakoon sinulle kasvonsa ja olkoon sinulle armollinen. Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi ja antakoon sinulle rauhan.

Herran siunauksessa Jumala ei ole kasvoton eikä nimetön voima. Siinä mainitaan kaksi kertaa Herran kasvot: Herra kirkastakoon kasvonsa sinulle ja Herra kääntäköön kasvonsa sinun puoleesi. Herran kasvojen korostus tässä siunauksessa muistuttaa pyhiinvaelluksesta. Vanhassa testamentissa Jumalan kansaa käskettiin kolmesti vuodessa näyttäytymään Jumalan kasvojen edessä (5. Moos. 16:16). Jokaisen pyhiinvaelluksen määränpäänä oli saapua Herran kasvojen eteen. Voisiko olla, että Herran siunaus on erityisesti pyhiinvaellussiunaus?

Jumalan kansan kutsumus on saapua Herran kasvojen eteen. Olemme kaikki pyhiinvaelluksella. Kerran jokainen meistä seisoo Jumalan kasvojen edessä. Tähän liittyy olennainen ongelma Raamatun kertomuksessa. Raamattu opettaa, että kukaan ei voi nähdä Jumalaa kasvoista kasvoihin, koska silloin hän kuolee, mutta toisaalta Raamattu opettaa, että meidän tulee nousta Herran kasvojen eteen. Kuinka voimme nähdä jotain, mitä emme voi nähdä? Kuinka haluamme nähdä jotain, jonka näkeminen tappaa meidät? Kuinka voimme ylittää tämän ristiriidan?

Ymmärtääksemme tätä problematiikkaa, meidän kannattaa tutustua toisen Mooseksen kirjan luvun 33 jakeisiin 18-23, joissa Mooses anoo Jumalalta, että saisi nähdä hänen kasvonsa.

Mooses sanoi Herralle: ”Anna minun nähdä kunniasi.” Herra sanoi: ”Minä annan kirkkauteni kulkea sinun ohitsesi ja lausun sinun edessäsi nimen Jahve. Minä annan anteeksi kenelle tahdon ja armahdan kenet tahdon.” Herra sanoi vielä: ”Sinä et voi nähdä minun kasvojani, sillä yksikään ihminen, joka näkee minut, ei jää eloon.” Sitten Herra sanoi: ”Näetkö tämän paikan vieressäni? Asetu tämän kallion luo. Kun minun kirkkauteni kulkee ohi, minä asetan sinut kallionkoloon ja suojaan sinua kämmenelläni, kunnes olen kulkenut ohi. Sitten otan käteni pois ja saat nähdä minut takaapäin, mutta minun kasvojani ei kukaan saa nähdä.” (2. Moos. 33:18–23)

Tässä kohtaamisessa korostetaan, että ”sinä et voi nähdä minun kasvojani”, ja toisaalta kuitenkin, että ”saat nähdä minut takaapäin”. Mielenkiintoisesti muualla Mooseksen kirjoissa lukee, että Mooses nimenomaan näki Jumalan kasvoista kasvoihin. Mooseksen kanssa ”Herra puhui kasvoista kasvoihin.” (5. Moos. 34:10.) Toisaalla todetaan, että ”Herra puhui Moosekselle kasvoista kasvoihin, niin kuin ihminen puhuu toiselle ihmiselle.” (2. Moos. 33:11.) Miten nämä ristiriitaisilta tuntuvat korostukset tulisi ymmärtää? Kuinka Herra saattoi puhua Moosekselle kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin Mooses sai nähdä Jumalan vain selkäpuolelta?

Se, että Jumala voidaan nähdä vain selkäpuolelta ei voikaan tarkoittaa muuta kuin sitä, että Jumala voidaan nähdä ainoastaan kävelemällä Jeesuksen perässä. Jumalan näkeminen tapahtuu tässä maailmassa seuraamalla Kristusta.
Jeesus kutsuu meitä kaikkia Herran kasvojen eteen. Hän kutsuu meitä seuraamaan itseään. Opetuslapsi kulkee Herran selän takana. Kun me näemme Pojan, me näemme Isän. Näin vain Jeesuksen kautta saamme tuon täydellisen Herran siunauksen, ja voimme nähdä Herramme kasvoista kasvoihin. Filippus sanoi Jeesukselle: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, muuta emme pyydä.” Jeesus vastasi, ”Etkö sinä, Filippus, tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh. 14:8.)

Herran Siunaus toisella, perinteisestä tavasta poikkeavalla tavalla käännettynä antaa aiheeseen vielä yhden todella mielenkiintoisen ja puhuttelevan näkökulman, jonka haluan teille vielä tänään jakaa. Kyseessä on erään messiaanisen juutalaisen tekemä Herran siunauksesta. Käännös kosketti minua, herätti ajatuksia ja tunteita. Luen sen teille nyt, kuunnelkaa tarkkaan.

Jahve polvistuu sinun edessäsi antaen lahjoja.
Hän vartio sinua suojelun muurilla.
Jahve kirkastaa olemuksensa täyteyden sinulle ja tuo järjestyksen.
Hän antaa sinulle rakkautta, elatuksen ja sydänystävyyden ollen osa sinua.
Jahve kohottaa koko olemuksensa ja katsoo sinun puoleesi.
Hän asettaa paikalleen kaiken, mitä tarvitset, ollaksesi ehjä ja täydellinen.

Teologian tohtori Seppo Kangas kertoi joskus Raamattukoulun luennolla, mitä armo-sanan taakse kätkeytyy, kun sanaa tarkastellaan hepreaksi. Oivallus liittyy tuohon edellä lukemaani Herran Siunauksen käännökseen. Armohan on sana, jota on erittäin vaikea kääntää, ja maailmasta löytyy täysin ”armottomia” kielialueita, eli alueita, joissa ei ole olemassa vastinetta armo-sanalle. Alkukielessä armo sisälsi kuitenkin Seppo Kankaan mukaan ajatukset siitä, että Jumala kumartuu ihmisen puoleen ja että Jumala tarjoaa ystävyyttään ihmiselle.

Mitä armo siis on? Armo on sitä, että Jumala kumartuu ihmisen puoleen ja haluaa olla tämän ystävä. Ja niinhän tuossa äskeisessä, hieman tavanomaisuudesta poikkeavassa Herran Siunauksessa juuri sanottiin!

Tämän valossa tuo edellä luettu hieman oudontuntuinen käännös alkaa tuntua ymmärrettävältä, jopa loogiselta. Jumala polvistuu sinun edessäsi – tai toisen käännöksen mukaan, Jumala kumartuu polvistuneen ihmisen puoleen. Idea on joka tapauksessa sama, Jumala kumartuu, ellei peräti kyykistyy, laskeutuu ihmisen tasolle, tulee alas, lähelle ihmistä. Tässä kohtaa mieleeni nousee kuva Jeesuksesta pesemässä opetuslastensa jalkoja. Jos jostakusta tuntuu jumalanpilkalta väite, että Jumala kumartuisi ihmisen edessä, tässä kohdin pitää muistaa, että kumartuminen ja kumartaminen eivät ole sama asia. Jeesuksessa Jumala todellakin kumartui ihmisen edessä ihan konkreettisesti pestessään opetuslastensa jalat, mutta ei tietenkään kumartanut ketään heistä.

Palatakseni vielä tuohon äsken lukemaani Herran siunaukseen, tuon ihmisen puoleen kumartumisen ja ystävyyden tarjoamisen – eli armon – lisäksi tuntuu käsittämättömältä maininta siitä, että Jumala antaa ihmiselle lahjoja. Ihminen ajattelisi luonnostaan, ja niinhän suurimmassa osassa maailman uskontoja edelleenkin ajatellaan, että ihmisen täytyy antaa lahjoja Jumalalle, ja ehkä suorastaan jopa lahjoa Jumalaa. Kristityillä on kuitenkin Jumala, joka ei kumarru ihmisen puoleen tyhjin käsin, vaan Jumalan ojennetuilla käsivarsilla on lahja ihan jokaiselle, joka sen haluaa vastaanottaa. Jumalan antama lahja ei ole mikä tahansa, vaan kallein mahdollinen, Jumalan Karitsa, Hänen Ainoa Poikansa.

Edellä lukemassani Herran siunauksen käännöksessä yhdistyivät siis armon kaksi elementtiä, ihmisen puoleen kumartunut ja ystävyyttään tarjoava Jumala sekä kristinuskon ytimessä oleva ajatus Jumalan lahjasta jokaiselle, joka haluaa lahjan vastaanottaa. Tällainen kuva Jumalasta koskettaa ainakin minua suunnattomasti, kuinka on mahdollista, että Jumalan suuruus ja kunnia näyttäytyykin parhaiten tämänkaltaisessa nöyryydessä ja ehdottomassa rakkaudessa?

Philip Yancey kirjoittaa kirjassaan ”Mikä armossa on niin ihmeellistä?” osuvasti siitä, että armon suunta on aina alaspäin, eli niin syvälle ei ihminen voi koskaan vajota, etteikö Jumalan armo häntä voisi tavoittaa. Ehkä armon määritelmään sisältynyt kuvaus ihmisen puoleen kääntyneestä ja ystävyyttään tarjoavasta Jumalasta sisältää myös ajatuksen, että ihmisen ei tarvitse itse kurkotella ylös tullakseen armahdetuksi. Ihmisen puoleen kumartunut, ihmistä lähelle tuleva Jumala on kuva Kristuksesta.

Jumala on konkretian ja järjestyksen Jumala. Ei abstraktion ja epäjärjestyksen, vaan nimenomaan konkretian ja järjestyksen. Äsken lukemani Herran Siunauksen viimeinen lause pysäyttää, ainakin minut. Se lohduttaa myös epävarmoina aikoina, kuten vaikkapa tänä keväänä, jolloin moni asia on eri tavoin kuin ennen, eikä tulevaisuudestakaan ole tietoa. ”Hän asettaa paikalleen kaiken, mitä tarvitset, ollaksesi ehjä ja täydellinen.”

Hän asettaa paikalleen kaiken, mitä tarvitset. Jumala haluaa, että me annamme Hänen tuoda elämäämme järjestyksen, mutta usein me yritämme kaikin voimin järjestää itse omaa elämäämme. Jopa niin, että Jumala ei saa mahdollisuutta toimia ja auttaa. Jumala tietää kuitenkin parhaiten, mitä hän itse kunkin elämälle on varannut. Ja, palatakseni puheeni alkuun, Jumala tietää, millä paikalla ja missä tehtävässä me olemme Hänen Suuressa Kertomuksessaan. Jos haluamme Jumalan siunaavan meitä ja elämäämme, meidän täytyy vain antaa Hänelle mahdollisuus. Jumala ei todellakaan halua lahjoja meiltä, itse asiassa ihmisellä ei ole mitään, mitä Jumala varsinaisesti tarvitsisi. Jumala haluaa ainoastaan meidän tyhjät kätemme, jotta voimme vastaanottaa Hänen kallisarvoisen lahjansa.

Parasta mitä ihminen voi Jumalalle antaa, on tyhjät kädet, joilla vastaanotetaan Jumalan armo ja rakkaus sekä kallisarvoinen lahja Kristuksessa.